Petkuhuiputusta!

Nyt on perin juurin huijattu olo..

Eilisen loppumattoman matkanteon jälkeen tänään piti olla ”helppo päivä”. Pikainen pyrähdys Simmerniin ja loppupäivä auringonottoa ja rennon letkeää jutustelua kaverin kanssa.

No ei ole. Se perkeleen Simmern on yli kuudensadan kilometrin päässä. Eli jälleen kerran haudotaan perälautoja auton penkissä ja hierotaan koko Saksan läpi. Ei ole parisuhde vahvoilla tällä hetkellä. Takapenkkiläinen onneksi keskittyy ninjan höykyttämiseen ipadillaan, joten hän ei ole vielä suunnittelemassa vanhempiensa murhaamista. Kait.

Oltiin illalla ysin aikoihin Berliinin pohjoispuolella olevassa Scandicissa. Autopaikka löytyi hotellia vastapäätä olevasta parkkihallista (15,- puoli vuorokautta). Kamat huoneeseen, respasta bageli mukaan, tyttö napa pyöreäksi ja koko sakki tajuttomana sängyn pohjalle.

Kuuden aikaan silmät auki (tosin paikallista aikaa se oli jo seitsemän), hotellin aamiaiselle ja kamat kasaan. Vaikka meillä on aivan masokistinen aikataulu, ehdittiin kuiten käydä katsomassa Memorial of the Berlin Wall. Nyt on beibi kokeillut kädellään Berliinin muuria ja toivottavasti saanut idean siitä, että ihmisten rajaaminen tiettyyn lokeroon – sekä hyvässä että pahassa – on aina ahterista. Ihminen on aina kohdattava ihmisenä, vain siten oppii tietämään, mitä siellä kuoren alla on. Rotu, kehitysvamma, äidinkieli tai kotimaa eivät määrittele yhdenkään ihmisen arvoa. Kohtelias käytös, hymy ja hyvä sydän ovat ympäri maailmaa käypää valuuttaa. Sen vuoksi me vedetään tuota nappulaa mukana ympäri palloa: jotta hän oppisi, että kaikkialla on samanlaisia lapsia, jotka leikkivät ja touhottavat ja kiukuttelvat vanhemmilleen ja kasvavat jonakin päivänä isoksi ja toivottavasti osaavat ajatella asioita vähän suuremman mittakaavan mukaan kuin pelkästään omaan napaan tuijottaen.

Ugh, olen paasannut. Nyt painetaan yli sata lasissa (Hondalla!! Wohoo!! Se liikkuu sittenkin!) jossain Berliinin eteläpuolella autokoulun auton perässä ja aletaan kohta etsimään tankkauspaikkaa.