Yhteenveto

Viimeiset viisikymmentä kilometriä on aina pitkät niin.

Nyt on opiskeltu puolitoista päivää. Kahden päivän koulu typistyi hieman, kun katsoin kartalta, että kotiin on yli seitsemän tunnin matka. Kollega vielä hyppäsi kyydille ja viskasimme hänet isoille kylille (sitä ennen pikkutyttö oli jätetty yökylään mummokerhoon välipysäkillä). Mutta nyt ei ole enää kuin reilut puolisen tuntia kotiin.

Ihanaan kotiin, jossa makuuhuoneen lämpötila ei (toivottavasti) ole yli 22 asteen. Jossa on oikeaa, pehmeää vessapaperia ja tyyny on täydellinen. Kotiin, jossa pesuaineet on tuoksuttomia ja pihallakin voi kävellä pelkissä kumppareissa. Kotiin, jossa juuri nyt vihmoo räntää, eikä keväästä ole tietoakaan.

Naantalista pohjoiseen auto on ollut ääriään myöten täynnä. Kolmas aikuinen matkatavaroineen on saanut kiesin käyttäytymään hieman epävakaasti ja bensan maistumaan tavallista riehakkaammin. Mutta jahka kaikki kamat puretaan, niin johan taas on ärhäkkä peli alla.

Reissu on nyt tehty. Mitä jäi takkiin?

Viro, Latvia ja Liettua on uskomattoman kauniita maita. Minulla oli vähän pelko perälaudassa siitä, minkälaista siellä tulee olemaan. Kyseessä oli ennakkoluulot parinkymmenen vuoden takaa, enhän minä koskaan aiemmin ole Tallinnaa pidemmällä käynytkään, mutta tutun-tutun-tuttujen kautta kauhujuttuja autojen varastamisista ja korruptoituneista poliiseista tarpeeksi monta juttua kuulleena, pelkäsin niitä maita. Ihan turhaan. Ihmiset olivat ystävällisiä, englantia yritettiin puhua kovasti ja turistienkin eurot kelpasivat. Bensa oli halpaa, majoitus oli halpaa ja ruokailu oli aivan älyttömän halpaa. Rekkojen määrä Via Balticalla oli aivan hillitön. Jatkuvaa rekkaletkaa, sekä vastaantulevana että edessä menemässä.

Puolassa oli vähän vaikeampaa, koska valuutta erosi muista euromaista. Tiet olivat Puolassa heikommassa kunnossa, ja liikennekulttuuri oli aika hurjaa. Nopeusrajoitukset olivat hankalasti tunnistettavissa, mutta sielläkin meille oltiin kivoja. Päivässä Puolan läpi ajaminen oli silkkaa hulluutta. Varsovan jälkeen Puolan tiet paranivat ja muuttuivat maksullisiksi moottoriteiksi. Olin vaihtanut kotimaassa rahaa 50 euron arvosta zlotyiksi, ja humpsuttelin niitä jollain huoltoasemalla kympin, parin edestä. Loppurahat menivätkin motareilla maksuihin niin, että meille jäi reilut 20 zlotya. Yksi pätkä motarilla maksoi 18 zlotya ja niitä maksullisia pätkiä oli 3-4.

Saksan puolella liikennekulttuuri parani, tiet olivat hyvässä kunnossa ja vessat muuttuivat maksullisiksi. Isoilla huoltsikoilla oli järkeään kaikissa 70cnt wc-maksu, jolla sai 50cnt alennusta huoltoasemalta ostettavista elintarvikkeista tahi virvokkeista.

Berliinin pikavierailu jätti huonon maun suuhun. Siellä olisi ehdottomasti pitänyt olla pidempään, jotta kaupungista olisi saanut jotain irti. Nythän me vain pikaiseen pyörähdettiin muurilla ja sitten kiivaan ja kallellaan etelää kohti.

Eteläisessä Saksassa alkoi ensimmäisen kerran tämän retken aikana satamaan. Kevät oli siellä jo lähes vaihtunut kesäksi ja lämpötila kohosi parhaimmillaan 18 asteeseen. Oli ihana nähdä Annettea perheineen ja Bössenslössen oli yhtä hurmaava paikka kuin ennenkin. Saksassakin on rekkoja, paljon rekkoja, mutta siellä ne eivät haittaa, koska kaistoja pääteillä on järkeään kaksi yhteen suuntaan. Nopeudet olivat aivan hirvittäviä, ja saipa kuljettaja hoputettua Hondankin hurjaan 150km/h vauhtiin.=)

Luxemburg ja Belgia selätettiin ajamalla niiden läpi. Kummassakin maassa pysähdyttiin kuitenkin vessareissulle, koska meidän mittarissa sillä keinolla saa maapisteen jos kyseisessä maassa ei yövy. Belgiassa olisi ollut kiva yöpyä ja osoittaa myötätuntoa terroroistojen kohteeksi jääneelle Brysselille, mutta aikataulu ei siihen taittunut.

Alankomaat oli yllättävän kallis paikka. Amsterdam oli kaunis kaupunki ja siellä olisi varmaan aikuisporukalla villin viikonlopun tekemiset helposti hanskassa. Lapsen kanssa tekemistä olisi ollut useammaksikin päiväksi, nythän me hengailtiin vain yksi päivä kaupungissa.

Kööpenhaminasta meillä oli isot odotukset, mutta siinä vaiheessa taisteluväsymys alkoi painamaan, ja jälleen kerran, aika kaupungissa oli aivan liian lyhyt parempaan tutustumiseen.

Tanskasta Ruotsin läpi ajamisen olisi voinut skipata koko reissulta. Siinä meni päivä aivan harakoille. Tukholman hotelli oli ihana. Minua vaivaa Ruotsissa se, että periaatteessa minun pitäisi osata paikallista kieltä, mutta silti käytän englantia sielläkin kommunikoidessani paikallisten kanssa. Säälittävää vellipeppuisuutta, mutta minkäs teet?

Yölaivat on perseestä. Sama kuin yrittäisi nukkua junassa, homma ei vaan onnistu. Vielä kun 70cm leveässä sängyssä on nahkainen, potkiva 5v-hikilinko, on unen kanssa vähän niin ja näin.

Naantalin pysähdys tuli tarpeeseen. Vaikka ensimmäinen koulupäivä menikin puoleksi tajuttomana tyhjyyteen tuijottaen. Mutta kunnollisen, lämpimässä huoneessa nukutun, yöunen jälkeen meno taas maistui.

Honda kesti kuin kestikin mukisematta maratonin. Kilometrejä kertyi 5995 – eli kyllä siinä renkaita kuluteltiin ihan urakalla. Kantavuus oli loppumatkasta koetuksella, mutta niin vain se jaksoi hurjan painonkin alla vetää eteenpäin. Käteistä rahaa meni noin tonni, korteilta enemmän. Korteilla ostettiin isoissa kaupoissa, bensa-asemilla ja hotelleissa. Matkan varrella käytettiin kolme ilmaista yötä hotels.comin rewards-ohjelman kautta (maksa yhdeksän yötä ja kymmenes on ilmainen).

Kamojen pakkaamisessa olin todella kitsas, en ole koskaan lähtenyt liikenteeseen noin vähillä kamoilla, ja siltikin osa vaatteista ja tavaroista tuli käyttämättöminä takaisin. Eli ens kerralle otetaan vielä vähemmän tavaraa mukaan. Aikataulu tuohon kilometrimäärään oli aivan liian tiukka. Viikon pidempi aika ja sama reitti olisi ollut järkevämpää, mutta kun yrittäjän lomat tuppaa olemaan sen verran kalliita, ettei talous olisi kestänyt pidempää vapaata.

Tyttö oppi reissulla monta tärkeää sanaa. Takapenkiltä tapahtunut palmujen bongaus vaihtui arktisissa olosuhteissa rekkojen, bussien ja punaisten liikennevalojen laskemiseksi. Punainen valo tarkoittaa seis ja vihreällä huudetaan: ”Let´s go!” Tyttömäisiä dinosaurus-juttuja lähti mukaan joka puolelta, ja hippasta voi leikkiä vaikka pienessä hotellihuoneessa. ”Takaisin” oli kanssa paljon käytössä ollut sana, jos jossain oli kivaa, sieltä poistumista vastustettiin viimeiseen pisaraan asti. Nappula on uskomattoman elastinen reissulissu, se jaksaa istua autossa kiltisti, nukahtaa vaikka minkälaiseen sänkyyn, selviää jäätelö- & karkkilounaalla ja ottaa reippaasti kontaktia outoihinkin ihmisiin. Ainoastaan tuo lintu- ja kasvikammo hieman hankaloittaa kulkemista. Ja tietysti se, ettei hän vielä viisivuotiaana kävele kunnolla – eli rattaat on saatava mahtumaan mukaan. Mutta aikaa kuluu ja kaikkeen opitaan tarpeeksi monta kertaa kertaamalla.

Mikään reissu ei olisi onnistunut, jos uutta matkaa ei olisi varattu entisen loppuessa. Tällä kertaa se meni hieman tiukille, mutta kuuden tunnin pehmittämisen jälkeen sain viimein Paz:n suostumaan siihen, että hän lähtee mun mukaan elokuussa New Yorkiin. Viikon ulkomaanjakso kuuluu tähän nykyiseen opiskeluun, eli mun olisi kuitenkin mentävä sinne. Nyt pääsen sinne ihan oikeasti maailman parhaassa seurassa kollegojen ja pupun kanssa =) Vielä on tietenkin hommattava tyttöselle lapsenlikka siksi ajaksi, mutta jos alan spanielinsilmillä tuijottamaan mummoa, niin eiköhän se onnistu.

Ruotsin kautta kotiin

Tanskasta Tukholmaan ajaminen oli reissun pisin väli. Ei kilometreissä, vaan tylsyydessä! Sama maisema koko maan läpi, sadetta ja harmaata. Hetkittäin kaksikaistainen – hetkittäin nelikaistainen – moottoritie ja blaa blaa blaa. Välissä Shellin bensa-asemia ja 7eleveneitä.  

Iltasella pääsimme läpiväsyneinä hotelliin. Freys on aivan ihana hotelli, sujuva palvelu, loistava sijainti, näppärät huoneet ja kohtuullisen kelpo ravintola alakerrassa. Tyttöselle oli huoneessa valmiina oma, pieni nojatuoli ja – jälleen kerran – nalle. Tämän kertainen nalle oli nimeltään Johannes, ennestään meillä asuu aiemmin mukaan tarttunut Saga. Johannes sai sen verran  intensiivistä hoitoa nuorelta nalletohtorilta, että eihän me voitu jättää Johannesta enää pois matkalta.

Kävimme pikaisella illallisella hotellin ravintolassa ja painuimme pikapikaa yöpuulle.

Tukholman aamu valkeni puolipilvisenä. Kirjauduimme ulos hotellista ja lähdimme etsimään edellisenä iltana parkkihalliin jätettyä autoa. Ei ollut ihan helppo nakki. Parkkihalli kyllä löytyi, mutta oikeaa kerrosta ei sitten niin millään. Lopulta jouduimme juoksemaan ajorampin kautta siihen kerrokseen, jossa Honda nukkui ruususen unta. Mutta löydettiin auto ja jätettiin kamat sinne säilöön ja lähdimme kuluttamaan aikaa Tukholmaan.

Rahaa kului enemmän kuin aikaa. Säästömatkailijoina meillä ei ollut yhtään kruunuja mukana, joten yleisö-wc:t jäivät kaukaiseksi haaveeksi. Kävimme lounaalla TGI Fridays´silla ja olimme hyvissä ajoin jonottamassa lauttaan satamassa. Laiva oli samanlainen kuin aina ennenkin – pallomeri ja buffet. Onneksi porukkaa oli todella vähän – no aikataulukin sen kertoi – maanantain iltalautalla. Hytti oli säälittävä koppi. Mutta laiva kulki aikataulun mukaan Turkuun ja aamulla seitsemältä kumitassut koskettivat kotimaata heikosti nukutun yön jälkeen. Nyt on vielä pari päivää reissuelämää Naantalin kylpylässä vietettävänä, minulla on koulutus täällä ja muu perhe lomailee sen aikaa.

Vielä en mitään yhteenvetoa kykene reissusta tekemään, liian vähän unta ja matka liian lähellä. Mutta jahka tässä ehtii pari yötä nukkumaan, niin eiköhän se loppulaulukin vielä pihalle putkahda.

Vuoden vanhemmat?

Kohti Tanskaa vaeltaessa pysähdyimme vielä Harrisleehen Saksan puolelle vähän säästämään. Kuin ihmeen kaupalla löysimme itsemme Poetzsch-kaupan pihalta muiden DK- ja S-tunnuksisten autojen kanssa, eli ilmeisen suosittu kauppa turistien keskuudessa. Jep, ja syykin löytyi ihan hyllyjen välistä.

Se oli kuin aikahyppy 80-luvun Haaparantaan, väki haalasi kärryt notkuen tavaraa kassoille. Tosin tavara oli näkkileivän, sokerin ja voin sijasta hieman nestemäisempää.. Oli siellä karkkiakin, rivitolkulla toinen toistaan houkuttelevampia mässyjä pusseissa ja laatikoissa. Kassalla piti vilauttaa passia, koska osan tuotteista saimme tax freena – en kyllä ymmärtänyt kassaneidin tanskasta hölkäsen pöläystä, mutta kiltisti täytin tietoni lomakkeeseen ja pihalla sitten tuli iso logistinen ongelma.

Vaikka meidän auto on tilava, niin nyt on saavutettu aika pitkälle rajat ja limiitit tavaramäärän suhteen. Ison kärryllisen survominen ennestään täyteen autoon on oma taiteenlajinsa. Vielä kun sen tekee kaatosateessa ja väsyneenä, se on ihan liikaa. Mutta emme todellakaan olleet ainoita hinnoista humaltuneita, katseltiin siinä moottoritiellä muita samasta suunnasta tulevia autoja ja jokainen niistä oli pakattu kattoa myöten täyteen tavaraa.

Saksan ja Tanskan rajalla oli tarkastusta tiukennettu. Ensimmäistä kertaa näimme ihan oikeita ihmisiä seisomassa tien vieressä ja katselemassa ohikulkijoita ja rajan ylittävä liikenne oli ohjattu yhdelle kaistalle & hitaalle nopeudelle. Luulimme ensin, että meidät liputettiin sivuun, kun tullihenkilöt viittoilivat meille. Mutta kun yritimme ajaa syrjään, he toimittivat meidät vain jatkamaan matkaa.

Rajalta jatkoimme suoraan Kööpenhaminaan, matkalla ylitettiin yksi maksullinen silta – maksu hoidettiin luottokortilla, joten sen hinta selvinnee meille joskus kuukauden kuluttua. Valtakunnan rajan ylittämisen jälkeen autokanta muuttui heti toisenlaiseksi. Enää ei audeja ja bemareita vilahdellut kuin satunnaisesti ohi, vastaantulijat alkoivat olla tuttuja toyotoja ja volvoja huomattavasti Saksan malleja pienemmässä koossa.

 Hotellina meillä oli huoneistohotelli Stay Kööpenhaminan ydinkeskustan ulkopuolella. Tuossa kämpässä oli ihanuutena pyykkikone ja kuivausrumpu, joten heti saavuttuamme nappasin koko sakilta vaatteet pois päältä ja panin koneen laulamaan. Paljon paremman tuoksuisina lähdimme tutustumaan Kööpenhaminan iltapäivään – kello oli jotain neljän korvilla.

Vuoden vanhemmat -titteliä lähdettiin tavoittelemaan sillä, että koska minä olin aika jumissa pyykkishown parissa, Paz hoiti beibin kuosituksen. Ulkona se huomattiin: hattu jäi kämpille (onneksi tytön takissa oli kuiten huppu) ja vaatetta oli liian vähän, koska tuuli oli todella navakka ja kalsea. Veimme tytön tuulensuojaan tivoliin. Siellä nappula fanitti laitteisiin uskaltautuneita hurjapäitä ja kirkui ja nauroi härpättimissä olevien mukana. Halpoja on huvit meidän tenavan kanssa.

Mussutimme tivolissa leivät ja fiilistelimme tunnelmaa ennen kuin ilta kävi niin viileäksi, että oli aika palata autolle. Auton parkkipaikan vieressä oli pieni, kivan näköinen ravintola Klara, jossa kävimme pyörähtämässä iltasella. Tuo ravintola näyttää keikkuvan Trip Advisorin listalla sijalla seitsemänkymmentä jotain parista tuhannesta. Ehkä aiheesta, palvelu ainakin oli loistavaa, mutta ruoassa oli niin paljon paprikaa, että loppuillan kärvistelinkin sitten aivan ju-ma-lat-to-man närästyksen kourissa. Olin nostanut tivolissa olleesta automaatista käteistä rahaa, joten selvittiin niillä reilun 500 tanskan kruunun laskusta (kaksi pääruokaa, tytölle jälkkäri ja meille kahvit).

”Kotimatkalla” kävimme vielä hotellin kulmalla olevassa Irmassa =) Pakkohan se on käydä, kun mummon niminen kauppa tulee nappulaa vastaan. Ostettiin sieltä Irma-pastilleja ja Irma-hunajaa kotiin viemisiksi. Kyllä saa äitimuori nyt tarjoilla nimikkopastillejaan ihan vieraille asti.

Stay hotelli oli ihan ok. Huoneistossa oli kaksi makkaria ja parveke. Toinen makuuhuone toimi vaatehuoltotilana meidän vierailun ajan. Huoneistot oli sisustettu todella pelkistetyiksi, mutta eipä sillä sisustuksella ole yhden yön vierailuilla väliäkään. Ainoa ja iso miinuspuoli oli se meitä seuraava helvetillinen kuumuus huoneessa. Yritin illalla laittaa vähän läpivetoa kämppään, mutta napakka tuuli sai tuolitkin liikkumaan lattiaa pitkin, joten pidin parempana sulkea räppänät ennen kuin nappula lennähtäisi ikkunasta pihalle ja vain hiljaa kärsiä siitä kuumuudesta.

Ja sitä kuumuutta riitti ihan koko yön ajaksi. Vaikka kaikki mahdolliset lämmönlähteet oli sammutettu, siltikin naama kiilsi kuin kehonrakennuskarkeloissa ja petivaatteet olisi voinut laittaa kuivausrumpuun keskellä yötä. Kahden aikaa aamuyöstä olin aivan varma, että viereisen makuuhuoneen verhot liikkuivat, mutta ei sieltä ketään aineellista kävellyt ulos, joten se oli taas vain minun mielikuvitus tai kummitus.

Aamupalaa emme jääneet tuolle kylälle nauttimaan. Uudelleen pakkasimme kaikki kamat, tiivistimme matkalaukkujen määrää ja läksimme autohalliin organisoimaan autonkin.

Siinä auton järjestystä muuttaessa paloi aikaa ja saimme toisen ”vuoden vanhemmat” -sulan hattuun. Beibi pelasi takapenkillä ipadillaan, minä selvitin meidät ulos hotellista ja hurautimme suorilla sillan yli Ruotsiin, rajalla vaihdoimme muutaman sanan tullivirkamiehen kanssa, joka kysyi ihan selvällä suomella: ”mitä kuuluu?” – hän halusi nähdä meidän passit ja sen jälkeen jatkoimme vielä hetken matkaa ennen kuin pysähdyimme tankkaamaan auton ja ihmiset. Huoltsikan pihalla huomasin hassun, pienen yksityiskohdan: nilviäinen matkusti sitten aamun ensimmäisen välin omassa istuimessaan ilman turvavöitä.. Onneksi mitään äkkijarrutuksia tahi muutakaan akuuttia ei tullut sillä välillä eteen. Hupsistaperkele.

Tukholmassa meitä odottaa Freya-hotelli. Ollaan kerran aiemminkin oltu siellä. Nappulan ensimmäisen sydänleikkauksen siirryttyä me kuitenkin käytettiin siihen leikkausreissuun varatut liput, lennettiin Helsinkiin ja hypättiin Tukholman laivaan. Nappulalla ei vielä siinä vaiheessa ollut omaa passia ja ruotsinlaiva oli ainoa matkustuskeino, jossa pelkkä kela-kortti kävi matkustusasiakirjaksi niin pienellä. Siltä reissulta mukaan hotellista lähti Saga-nalle, sekä nalle että tyttö olivat silloin saman kokoisia. Nykyään nalle saisi olla aika iso jos jostain vielä saman kokoinen löytyisi.

Freyassa on parvekkeellinen kahden hengen huone odottamassa. Toivottavasti Tukholmassa ei tuule ihan näin paljoa kuin mitä vielä eteläisessä Ruotsissa tuulee – muuten lauttamatkasta saattaa tulla aika *hmmmm* mielenkiintoinen..

Kielimiehiä ja naisia Kielissä

Aamun sarastaessa Amsterdamissa me vielä vedettiin unta kuulaan. Otettiin aamu ihan rauhallisesti, hidas aamiainen, vielä hitaampi pakkaaminen ja sitten painamaan miljoonaa moottoritielle.

Mikä ihme näitä saksalaisia oikein vaivaa? Joka ainoa hotellihuone tähän mennessä on ollut aivan hemmetin kuuma. Hiki lentää ja petivaatteet on märkinä kun yritetään nukkua.. Amsterdamissa pelastukseksi koitui se, että ymmärsin toisena yönä sammuttaa ilmastoinnin ”viilennyksen” ja Paz avasi aina johonkin aikaan yöstä parvekkeen oven. Tosin se oven avaaminen oli kaksiteräinen miekka, koska viileän ilman mukana sisälle kantautui myös yliajavien lentokoneiden äänet.

Päivä hurahti pitkälti autossa. Vaikka kilometrejä Amsterdamin ja Kielin välillä ei ollut kuin viitisensataa, me onnettomat juutuimme Hampurin kohdalla ruuhkiin ja niissä paloi aikaa. Moottoritiet tällä perällä ovat mahtavia, paitsi silloin kun niillä on enemmän kulkijoita kuin mitä kapasiteetti riittää. Me vietettiin pari rattoista tuntia madellen ja paikallaan seisten. Mutta nappula sai lounastettua siinä ihan rauhassa takapenkillä ja me vietettyä sitä perheen keskeistä laatuaikaa. =)

Hotelli Kielissä oli business-wellness -hotelli, eli mahdollisimman kaukana meidän habituksista. Mutta siellä oli näppärä huone, kiva henkilökunta, iso parivuode ja saatanan kuuma. Päivän pituudesta johtuen nappula paineli melkein heti laskeutumisen jälkeen nukkumaan ja sai ihan pian vanhukset viereensä. Itse kaupunkia emme nähneet, koska hotelli oli kaupungin ulkolaidalla ja oltiin ihan vähän väsyneitä autossa istumiseen.

Hikisen yön jäljiltä terveellinen aamupala oli poikaa. Nappula potalle kuudetta kertaa, kamat autoon ja matka kohti Tanskaa alkoi.

Tänään takapenkillä rekkoja laskeva nuoriso-osasto saavuttaa yhden rajapyykin: hänelle tulee 20 vierailtua maata ansioluetteloon. Hehkutettiin hetken aikaa, että meillä on varmaan kylän ainoa 5v matkailija, joka on käynyt noin monessa maassa, ennen kuin muistettiin ettei muuten olekaan. Meidän kylillä on paljon pakolaisia, ja he ovat varmasti kolunneet enemmänkin maita matkalla kylmään pohjoiseen. Toivottavasti tytön takkiin on tarttunut kuitenkin jotain näillä reissuilla, jotain sellaista, että hän osaa katsoa asioita myös pienen piirin ulkopuolelta.

Saksan puolella ohjelmassa on vielä tankilla käyminen ja todennäköisesti koluamme rajaseudun kaupat läpi ennen kuin asetumme takaisin pohjoismaihin. Tanskassa meillä pitäisi olla pyykinpesukone huoneistossa, ja se tulee laulamaan kunhan löydän ensin jostain puodista pesuainetta.

Amsterdamster

Amsterdamissa meni sitten lähes kaksi päivää. Tosin ekana iltana emme poistuneet hotellin alueelta, vaan nappasimme siellä illallisen kitusiin ja olimme ihan lomalla. Tuo hotelli (Van der valk, Shipolin lentokentän lähellä) ei ole sellainen, johon pitäisi päästä uudelleen. Lentokenttähotellit toimivat siinä tilanteessa, kun kone on myöhässä tai lento peruttu ja kaksisataa ihmistä pitää majoittaa uudelleen. Ravintola siellä oli kyllä ihan iloinen poikkeus, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Jopa beibi söi oman annoksensa (paistettu kala omenasoseen kanssa ja ranskalaisia reilulla ketsupilla), meistä vanhuksista puhumattakaan.

Eilen aamulla (torstai?) hurautettiin aamupalan jälkeen kaupunkiin seikkailemaan. Tavoitteena oli hypätä hop-on hop-off -bussin kyytiin ja tutustua sillä ensin kaupunkiin ennen kuin hakeudutaan itsenäisesti hukkaan. No, bussia ei ihan heti löytynyt, vaan jouduimme koluamaan kaupunkia muutaman tunnin kävellen. Lopulta se asema löytyi 200 metriä meidän parkkipaikasta, josta vain lähdettiin alkuunsa eri suuntaan.

Bussikierros oli valaiseva, kuten aina. Nilviäisellä oli hauskaa liikennevaloja bongatessa ja me keskityimme opiskelemaan kaupungin nähtävyyksiä.

Amsterdam on kaunis kaupunki. Tietysti katukuvassa näkyy vapaampi huumepolitiikka, mutta esim kerjäläisiä ei juurikaan näkynyt nurkilla istumassa. Joka paikassa suhaavat polkupyöräilijät ovat aivan reikäpäisiä, kenelläkään ei näyttänyt olevan pyöräilykypärää päässä. Myöskään skootterikuskit eivät pitäneet kypärää. Autoja oli joka paikka täynnä ja kadun ylittäminen kävelemällä oli todella haastavaa sekopäisen liikenteen ja äänettömien, lujaa pyyhältävien polkupyöräilijöiden takia. Pysähdyttiin lounaalle pieneen italialaiseen ravintolaan, kolmen ihmisen lounas maksoi reilut 60,- eli kohtalaisen hinnakasta einestämistä. Mutta siellä oli vessa, ja siitä hyvästä olin valmis maksamaan vaikka enemmänkin. Bensa on sikakallista täällä. Ihmeteltiinkin aluksi, miksi huoltoasemien pyloneissa ei ole hintoja, ennen kuin piti käydä tankilla. Jumalauta, 95E maksaa yli 1,5€/litralta! Tankkia ei ladattu täyteen, vaan juuri sen verran että pääsemme takaisin Saksan puolelle ja halvemman menoveden pariin.

Seuraava, ilmainen, vessa löytyi Hermitage-museosta. Paineltiin sisälle, niin kuin oltaisiin tulossa ihastelemaan taidetta, bongattiin wc:n kyltti, hymyiltiin henkilökunnalle ja hyväksikäytettiin fasiliteetteja ihan häpeämättä. =) Tyttö yritti vielä samalla reissulla päästä radio-ohjelmaan, jota nauhoitettiin/lähetettiin aulassa, hän kiljui taustalla ja äänitarkkailija jakeli kylmiä silmäyksiä meihin päin. Terveisiä vaan kotiin!

Lopuksi vielä hypättiin bussifirman paattiin ja käytiin ihastelemassa Amsterdamin kanaaleja alhaalta päin. Nappula piereskeli niin makeasti, ettei uskallettu kiertää koko rundia, vaan hypättiin pois puolimatkassa, koska meidän piti vielä käydä tutustumassa Heinekenin brand storeen. Tarkoitus oli, että olis haettu sieltä muutama Amstel-tuote. Paitsi että se brand strore oli baari, jossa myytiin heinekenin tuotteita ja sekin oli kiinni. Siis autolle. Jossain matkan varrella saimme loistoidean etsiä netin uumenista Hollannin hypermarketit, jotta voisimme tutustua vähän paikalliseen kauppakulttuuriin (eli hakea sitä Amstellia, joka oli Anneten ohella toinen syy koko matkan alkuideaan). No niitä automarketteja ei ole, mutta paikallinen kauppaketju Jumbo on reilun k-marketin kokoinen ja sellainen löytyi vähän syrjässä kaupungin vilinästä.

Siinä tummahipiäinen kassantäti oli silmä pyöreänä, kun suomalaisturistit tyhjensivät Amstel-hyllyn kassahihnalle. 0,33l tölkki sixpack maksoi 4,05€ ja niitä mahtuu aika hemmetin monta crv:n takakonttiin. Ostettiin samalla iltapalavärkit hotellille, ja leiriinnyttiin huoneeseen loppuillaksi.

Tänään, perjantaina, olemme aloittaneet reilun 500km:n siirtymän kohti Kieliä. Äänestettiin eilen illalla, että jätetään kuitenkin se Legoland pois matkakuvioista, koska tyttö ei vielä kuitenkaan tajua niiden rakentelun päälle mitään. Katsotaan sitten vuoden-parin päästä uudestaan, josko tilanne olisi jo toinen. Ja ehkä vuoden- parin päästä meidän Amstel-varastot alkaa hiljalleen hupenemaan =)

Kielin jälkeen meillä on huoneisto varattuna yhdeksi yöksi Kööpenhaminasta. Siitä eteenpäin kalenteri on vielä auki aina maanantai-iltaan asti, jolloin pitää hypätä laivaan.

To-do -listan puolivälissä

ee! Nyt on meidän to do-lista jo puoleksi suoritettu ja loma on alkanut!

Eilen istuttiin vaihteeksi autossa ja painettiin kahta – no ehkä ei ihan kahta, mutta ainakin hetkittäin puoltatoistasataa – crv:llä pitkin Saksan motareita. Berliinin sateet vaihtuivat matkan aikana Hunsruckin ukonilmaan, oli siinä matkalla tunti tai pari ihan kuivaakin pätkää. Pysähdyttiin pariin otteeseen huoltoasemilla tankkaamassa ja tyhjentymässä ja imassa oli aika muhkeat maaseudun tuoksut.. Niin muhkeat, että silmistä valui vettä, pieni tyttö piteli nenäänsä ja tarkisti pikkuhousunsa vahinkojen varalta.

Aikataulu venyi ja paukkui, alun perin meillä oli tarkoitus olla Simmernissä noin neljän maissa, pelipaikalle kuitenkin päästiin vasta puoli kuuden aikaan. Frankfurtista alkoi sateen ohella ruuhkat, tankki oli lähes tyhjä ja koko sakilla kamala nälkä ja kärtymieli. Mutta Simmerniin päästiin, ja toimintasuunnitelmaa vaihdettiin lennossa sen verran, että menimme suoraan ehtoisan emäntämme, Annetten luokse hotelliin kirjautumisen sijasta.

Ystävyys on ihana lahja. Juttu jatkui siitä kohdasta, mihin jäimme reilut viisi vuotta sitten. Tuntui samalla ihanalta nähdä ystävä ja kaihoisalta, koska molemmat tiedettiin, että seuraavaan kertaan menee taas vuosia.

Kahvittelun ja nuorison dinosauruskokoelmaan tutustumisen jälkeen siirryimme koko sakki Bössenslösseniin illalliselle. Teki hyvä saada ihan oikeaa ruokaa, nilviäinen imeskeli spaghettiaan ja hänkin söi itsensä hyvin, hyvin pyöreäksi. On se hotelli sympaattinen! Meidän ei tarvinnut hoitaa mitään sisäänkirjautumismuodollisuuksia, koska olimme ainoa lapsiperhe =) Paz vei tytön kylpyyn ja nukkumaan aiemmin ja minä sain jäädä vielä hetkeksi Annetten kanssa synnyttämään, kasvattamaan erityislapsia ja pohtimaan murkkuikäisten poikien sielunelämää gin & tonicin merkeissä. Loppuillasta halaukset olivat tiukempia ja itku herkässä, mutta meillä molemmilla oli ohjelmallinen päivä edessä, joten ilta piti päättää aikaisin.

Illalla emme saaneet aikaiseksi varata tulevan yön hotellia, mutta aamulla se oli ensimmäisenä ohjelmassa. Koko läntisessä Euroopassa sataa tänään ja huomenna, joten tämä sakki lähtee hiljalleen kohti pohjoista. Ensin tietysti tehdään pikkuriikkinen lenkki etelään, jotta pääsemme nappaamaan Luxemburgin maapisteen, mutta sen jälkeen Belgian läpi Alankomaihin ja Amsterdamiin kahdeksi yöksi. Otettiin huone lentokenttähotellista, koska siinä on ilmainen parkki ja parveke. Ennen lähtöä kävimme nauttimassa sympaattisen pikkuhotellin söpön pikku aamupalan. Tällä kertaa emme olleet ainoita asiakkaita, joten leikkeleitäkin oli enemmän kuin 2kpl/hlö, mutta saimme syödäksemme, maksoimme 104 euron huonehinnan ja lähdimme vaeltamaan.

Matkan varrelle on sattunut paljon hienoja maisemia, tänään tosin sumun ja sateen takia ne ovat heikommin havaittavia. Olemme luokitelleet metsätyyppejä. Liettuassa oli muutamalla pätkällä niitä, ”jätä ruumis tänne, eikä sitä löydetä vuosikausiin” -metsiä. Tänään Saksassa näimme ”kävelytän täällä valkoista villakoiraani ja me molemmat olemme pukeutuneet Burberryyn” -metsä. Lisäksi jossain välissä oli ”Truman show”-metsä, jossa takaosan lavasteena oli vain musta kangas.

To do -listalla on enää jäljellä Amstel-oluen löytäminen. Tallinnan Selvarissa oli sitä, mutta eihän niin alkumatkasta voi ostaa takakonttia täyteen.. Jossain päin Amsterdamia pitäisi olla ihan oma museonsa sille oluelle, joten se tulenee meille ohjelmaan jossain vaiheessa. Mutta sitä ennen, ylitimme juuri Luxemburgin rajan, nyt täytyy löytää jostain pissapaikka, että pääsemme jättämään viralliset terveiset. Ja ehkä jossain näkyy jääkaappimagneetti =)

Petkuhuiputusta!

Nyt on perin juurin huijattu olo..

Eilisen loppumattoman matkanteon jälkeen tänään piti olla ”helppo päivä”. Pikainen pyrähdys Simmerniin ja loppupäivä auringonottoa ja rennon letkeää jutustelua kaverin kanssa.

No ei ole. Se perkeleen Simmern on yli kuudensadan kilometrin päässä. Eli jälleen kerran haudotaan perälautoja auton penkissä ja hierotaan koko Saksan läpi. Ei ole parisuhde vahvoilla tällä hetkellä. Takapenkkiläinen onneksi keskittyy ninjan höykyttämiseen ipadillaan, joten hän ei ole vielä suunnittelemassa vanhempiensa murhaamista. Kait.

Oltiin illalla ysin aikoihin Berliinin pohjoispuolella olevassa Scandicissa. Autopaikka löytyi hotellia vastapäätä olevasta parkkihallista (15,- puoli vuorokautta). Kamat huoneeseen, respasta bageli mukaan, tyttö napa pyöreäksi ja koko sakki tajuttomana sängyn pohjalle.

Kuuden aikaan silmät auki (tosin paikallista aikaa se oli jo seitsemän), hotellin aamiaiselle ja kamat kasaan. Vaikka meillä on aivan masokistinen aikataulu, ehdittiin kuiten käydä katsomassa Memorial of the Berlin Wall. Nyt on beibi kokeillut kädellään Berliinin muuria ja toivottavasti saanut idean siitä, että ihmisten rajaaminen tiettyyn lokeroon – sekä hyvässä että pahassa – on aina ahterista. Ihminen on aina kohdattava ihmisenä, vain siten oppii tietämään, mitä siellä kuoren alla on. Rotu, kehitysvamma, äidinkieli tai kotimaa eivät määrittele yhdenkään ihmisen arvoa. Kohtelias käytös, hymy ja hyvä sydän ovat ympäri maailmaa käypää valuuttaa. Sen vuoksi me vedetään tuota nappulaa mukana ympäri palloa: jotta hän oppisi, että kaikkialla on samanlaisia lapsia, jotka leikkivät ja touhottavat ja kiukuttelvat vanhemmilleen ja kasvavat jonakin päivänä isoksi ja toivottavasti osaavat ajatella asioita vähän suuremman mittakaavan mukaan kuin pelkästään omaan napaan tuijottaen.

Ugh, olen paasannut. Nyt painetaan yli sata lasissa (Hondalla!! Wohoo!! Se liikkuu sittenkin!) jossain Berliinin eteläpuolella autokoulun auton perässä ja aletaan kohta etsimään tankkauspaikkaa.

Välähdys Puolasta

Perälaudan valitusvirsi

Jos viimeiset 108 km tuntuu ”ihan pikkupätkältä enää”, niin tiedetään se, että kusessa ollaan. Maisema on todellakin keskittynyt vaihtumiseen tänään, mutta ollaanpa oltu pois pahanteosta sekin aika =)

Aamulla puntti alkoi tutisemaan kun navi ilmoitti matkaksi sellaiset vähän vajaat tuhat kilometriä ja matka-ajaksi yli kymmenen tuntia. Ja ihan aiheesta.

Ensimmäiset neljäsataa kilometriä oli ahterista ja syvältä, huonokuntoisia pikkuteitä, mutkia ja pusikoissa vaanivia poliiseja vilisemällä. Nopeusrajoitukset ovat tällä perällä hanurista, kylät pitäisi tunnistaa ja niiden mukaan päätellä, ollaanko moottoritiellä, moottoriliikennetiellä vai taajamassa. Blääh, sanon minä. Uskaltauduin itsekin ajamaan pari sataa kilometriä, mutta kun jouduin ensimmäisen kerran keskellä ruuhkaa vaihtamaan kaistaa, loppui usko juuri siihen paikkaan ja kuski meni vaihtoon.

Tässä on edetty jo toista tuntia..

Via Baltica

Viro, Latvia, Liettua

Mehän ollaan suunniteltu aina, että jahka lokoisat eläkepäivät koittavat (eli jos nämä elintavat kantavat eläkeikään asti, niin sitten kyllä paetaan paikkakunnalta. Ja maasta. Mutta todennäköisesti tuoni korjaa sitä ennen.) muutamme Kansasiin, Paz kiertää pihalla kasikuviota mönkijällä ja minä kirjoitan haikuja kiikkustuolissa verannalla.

Nyt on Kansasilla kilpailija.

Me saatetaan myös lähteä Latviaan tai Liettuaan. Kummassakin maassa, näin pikaisen läpiajon silmin, on erittäin kauniit maisemat ja pyromaaniluonteisia ihmisiä. =) Heti kun Viro-Latvia -raja ylitettiin, ilmassa alkoi leijumaan savun haju. Ja sitä savua tuli joka torpan pihalta ja parkkipaikoilta ja metsänreunoista. Tämmöisen kotipolttelijan (siis puhe on nyt roskista, oksista, kaikesta laillisista poltettavista materiaaleista) taivas. Pitää vaan pakata naapurin emäntä mukaan, se on samanlainen tulitikkuvandaali kuin minä.

Bensa on halpaa, piirun verran päälle euron litra Nesteen asemilla ja paikallisilla näytti olevan 0,99€/litra halvimmillaan, mutta kun niillä ei ole korttiautomaatteja. Käytiin nappaamassa matkan varrelta kahvit meille ja juotavaa jogurttia nilviäiselle joltain huoltsikalta, wc:t oli siistit ja henkilökunta kovasti yritti puhua englantia.

Liikennekulttuuri eroaa meidän ajotavasta siinä, että täällä ollaan kohteliaampia. Useimmissa risteyksissä vetoketju toimii, tilaa annetaan ohituksissa ja syvästi kuolemanjälkeiseen elämään uskovina nämä ohittelee aivan reikäpäisinä. Yleensä isoilla teillä pientareet ovat leveät, ja sinne kyllä väistetään kun joku tulee takaa kovempaa kuin mitä itse tohtii. Poliisit napsii kaahareita tasaisin väliajoin, ja nopeusrajoitukset ovat haastavia tulkittavia. Mutta kaikin puolin liikenne on joustavaa. Rekat kerääntyvät parviin näillä teillä. Onhan se tietysti, että kun tien nopeusrajoitus on 90km/h, ei rekka pääse edellä menevän saman kaltaisen ohi jos edellä mennään 87km/h ja takana oleva kulkisi 89km/h. Isoin jono tähän mennessä on ollut 15 rekkaa tiiviissä rykelmässä. En tiedä, säästetäänkö siinä polttoainettakin kun ajetaan kahden metrin turvavälillä.

Liettuan moottoritietä ei eilisellä ajolla näkynyt kuin kymmenen kilometrin matkalla. Muuten ajettiin sellaista Suomen kasitietä muistuttavaa suoraa, kaksikaistaista maantietä. Yleisnopeus oli 90km/h, mutta risteysten ja kylien kohdalla pitää keventää kaasujalkaa joko viiteen- tai seitsemäänkymppiin tunnissa. Maisema on tasaista, pellot vihertävät ja maajussit ovat täällä täysillä kevättohinoissaan. Monien talojen pihalla on ihan oma torninsa kattohaikaroille, ja niiden pesiä näkyykin ihastuttavan monen tolpan päällä.

Nilkki on toistaiseksi viihtynyt takapenkillä, vaikka siellä toimintamahdollisuudet ovat aika rajalliset. Ipad viihdyttää tiettyyn pisteeseen asti, sen jälkeen avuksi otetaan soiva laulukirja ja palmujen laskeminen. Tosin kun palmuja täällä ei kasva, niin me joudutaan soveltamaan ja laskemaan nuo muutkin puut palmuiksi. Eilen jouduttiin kiireen takia innovoimaan ruokailukin vauhdissa suoritetuksi askareeksi. Eli pysähdykset tehdään ainoastaan vessareissujen, tupakkataukojen ja tankkaamisen takia. Jahka tästä päivästä selvitään, niin sitten helpottaa. Huomenna ajetaan vain Puola päästä päähän, mutta siellä tiet on huomattavasti nopeampia – ja itse asiassa tänäänkin loppumatkaa kohden pitäisi koko ajan teiden parantua.

Yhdeksän tunnin ajomaratooni päättyi Kaunakseen. Kesällä Suomesta pääsee suorilla lennoilla siihen kaupunkiin Tampereelta. Kannattaa muuten pakata kassit ja lähteä! Kaunis, vähän venäläinen, vähän Eurooppalainen ja paljon Liettualainen. Koska hotellin ravintola ei ollut auki enää ja olimme hautoneet perälautoja koko päivän auton penkeissä, kävimme iltakävelyllä Kaunaksen kävelykadulla. Illallinen nautittiin kreikkalaisessa ravintolassa, jossa kolme söi itsensä pyöreiksi kolmellakympillä. Nuoriso-osasto tosin ei tilannut omaa ruokaansa, vaan hän närppi parhaat palat meidän lautasilta ja lipitteli rypälemehua jalkalasista.

Vandaalia alkoi nukuttamaan ja me kevyesti kannoimme hänet ruoan päälle takaisin hotelliin (not!). Huoneessa ollut kylpyamme kuitenkin piristi sen verran junioria, että hänen kanssa piti ottaa vielä iltauinnit ennen tajunnan katoamista höyhensaarille.

Hotellina meillä oli Best Western Santakos Hotel. Vaatimattomasti majoituimme hotellin isoimmassa huoneessa, oli takka, oma parveke, ylimääräinen makuuhuone ja tilaa leikkiä hippasta aamulla ja illalla. Tämä napa tykkäsi kylästä ja hotellista. Aamiainenkin oli ihan syötävä, mutta sen jälkeen meillä iski hoppu lähteä kohti pitkää, pirun pitkää, maailman pisintä yhden päivän ajomatkaa.

Reilut kymmenen tuntia, lähes 1000 kilometriä.. Jep, jos Luoja suo ja terveyttä & elon päiviä riittää, me heilahdetaan tänään Puolan halki ja illaksi Berliiniin. Tästä tulee vielä pitkä päivä. Kaunaksesta Varsovaan, ja sieltä Berliiniin. Vajaa tunti on edetty, koska ensin ajettiin hukkaan – tai ei me ajettu hukkaan, vaan navigaattori yritti usuttaa meitä kääntymään vastavirtaan yksisuuntaiselle kadulle – ja seikkailtiin puolisen tuntia Kaunaksessa ennen kuin pääsimme ulos kaupungista. Siellä oli muuten vielä niitä ikivanhoja sähköbusseja =) Nyt pitää alkaa etsimään vielä kerran pissapaikkaa ja tankata auto täällä sivistyneessä maassa, jossa käytetään euroja maksuvälineenä. Olen vaihtanut vajaalla viidelläkympillä Puolan zlotyja ja meillä on muutama tullitie tulossa vastaan, joten tässä ollaan aika visukinttuina tämä päivä.

Kuin mikä tahansa Suomalainen kaupunkilähiö

Onneksi tällä tiellä oli kuivaa, urat oli aika karut ja sateella varmaan on mielenkiintoinen ajaa..

Antaa palaa vaan =)

Reipas aloitus

Nyt on Suomea ihasteltu napakasti 600km:n matkalta. Päästiin yhdeksän aikaan hotellille iltavillissä riehuvan pikkupaholaisen kanssa. Nappulalle iltaruoka napaan ja taju pois, meille vuorovedoin omaa aikaa ranskalaisella parvekkeella (kyllä, näin lihava mahtuu pakon edessä vaikka 20cm:n syvyiselle parvekkeelle tupakoimaan).

Kello vihjasi 5.30, että nyt on aika herätä. Pikaisten aamutoimien jälkeen lähdimme valumaan kohti Länsiterminaalia. Lauttaan ajaminen oli yllättävän kivutonta. Emme olleet ekana emmekä vikana jonossa, joten päästiin menemään sujuvasti muiden perässä. Ensimmäisessä jonossa meille tulostettiin kolme matkalippua ja auton lippu. Seuraavassa jonossa auton lippu napattiin pois ja kipusimme muutaman kerroksen iki-ihania portaita laivan kapeilla käytävillä. Paz oli etukäteen varannut meille paikat buffetiin, joten napattiin roteva aamiainen siinä alkumatkasta. Sen jälkeen kävelytettiin nilkkiä väsyksiin pitkin ja poikin laivaa.

Pari tuntia kuluu nopeasti, ehdittiin säästää vähän laivan myymälässä ja kirota jälleen kerran sitä, että beibin Muumi Pappa jäi kotiin hyllyn päälle.

Tallinnassa ulostuttiin laivasta ja ajeltiin vähän keskustan ohi Selvar-kauppaan hakemaan matkaevästä ja vessaan. Käytiin me tankillakin siinä samalla, bensa maksoi 1,02€/litra.

Nyt olisi reipas seitsemän tunnin ajoprojekti edessä kohti Liettuaa ja Kaunasta. Pikkuhippi on transsissa takapenkillä ipadin kanssa ja me isänsä kanssa yritetään pysyä hereillä.

Hondan matkamittari lähdössä

Apuvälineet parhaasta päästä: navigaattori ja kolahduskamera

Autokannelle paluuta odottava, sokeripörinöissään unelmoiva nuori reissulissu

Voi turkanen

Ylihuomenna lähdetään. Toivottavasti. Se vaan tuntuu vielä aika kaukaiselta ajalta, kun kaikki kaatuu niskaan ja elämä silittää vastakarvaan.

Mutta - toivottavasti - kohta päästään huokaisemaan helpotuksesta.

Tämä sama tapahtuu aina ennen vapaita, pikkujutuista tulee elämää isompia vaikeuksia ja tuntuu, että aamusta iltaan tarvotaan upottavassa suossa.

Olemme jälleen varanneet yhden yöpaikan. Vaikka taisin jossain aiemmin mainita, ettemme todennäköisesti palaa Bössenshlösseniin, niin sieltä me kuiten huoneen varasimme 12.-13.4. väliseksi yöksi. Onhan se aivan täydellisellä paikalla päivän vierailua varten, ja persoonallinen ja miellyttävä paikka. Ainoa mitätön pikkuprobleema oli se, että varaussivu oli ainoastaan saksan kielellä, mutta kaikkeen näemmä taipuu, kun vain tahtotila on oikea. http://www.hotel-bergschloesschen.de/ Huoneen hinta on vähän reilut sata euroa yöltä ja se sisältää aamupalan. Todennäköisesti olemme taas ainoat asiakkaat koko hotellissa, mutta jääpähän tilaa pienen tytön kanssa painimiseen, eikä uhmakohtaukset häiritse muista asiakkaita. =)

Posti toi eilen nilviäiselle lastenlipun Legolandiin, joten eiköhän me sielläkin pysähdytä matkan varrella. Meillä on kuiten viisi päivää aikaa haalata kulahtaneet luumme Simmernistä Tukholmaan. Edelleenkin hotels.comin ilmaiset yöt on käyttämättä, mutta Tanskan hintataso näyttää hotelleissa olevan sellainen, että siellä kannattaa käyttää ainakin toinen ilmaisista öistä. Lisäksi suunnittelimme yhden yön viettämistä Ruotsin Kalmarissa. Kävin siellä joskus kakarana ja Kalmarin linna teki pikkutyttöön aika hurjan vaikutuksen.

Ennen Kalmaria ja Legonlandia täytyy kuitenkin selvityä tästä päivästä, yhdestä isosta koulutehtävästä, yhdestä työpaikasta, pakkaamisesta ja asunnon siivoamisesta. Blaah.